Kelailuja

Tänään vietetään jälleen kansainvälistä vammaisten päivää. Tällä kertaa teemana on:” Riko rajoja, avaa ovia”. Arvioiden mukaan maailmassa elää yli miljardi vammaista ihmistä, mikä on noin 15 prosenttia koko maailman väestöstä. Me vammaiset olemme siis oikeastaan suuri vähemmistö – ja valitettavasti yhä edelleen yksi syrjityimmistä ja syrjäytetyimmistä sellaisista. Vaikka YK:n yleissopimus vammaisten oikeuksista hyväksyttiin jo joulukuussa 2006, ja kyseinen sopimus astui voimaan 3.5.2008 yli kahdenkymmenen maan ratifioitua sen (Suomi ei ole vieläkään sitä tehnyt), vammaisten henkilöiden elämää rajoittavat ja vaikeuttavat yhä monenlaiset esteet. Korkeita kynnyksiä, jyrkkiä portaita, kapeita ovia ja ahtaita vessoja löytyy edelleen liian paljon. Ja, mikä pahinta tällaiset näkyvät syrjivät rakenteet ovat usein osoitus siitä, että yhteiskunnan asenneilmapiiri on vammaisvastainen, tai vähintäänkin välinpitämätön. Paljon on siis vielä tehtävää ennen kuin tasapuolinen kohtelu on taattu kaikilla

Ei sinun tarvitse osallistua luokkaretkelle. Miten ihmeessä sinä voit opiskella yliopistossa? Sinun on turhaa edes haaveilla työllistymisestä. Et sinä kuitenkaan pysty elämään itsenäisesti. Edellä mainitut syrjivät ja vähättelevät lausahdukset ovat valitettavan tuttuja monille CP-vammaisille henkilöille. Ne ovat kuvaavia esimerkkejä siitä, että yhä edelleen etenkin meidät vaikeavammaiset yritetään sovittaa tietynlaiseen vammaismuottiin, jolloin meidän oletetaan ja odotetaan elävän jotenkin vajaata ja epänormaalia elämää. Tällöin unohdetaan se tosiasia, ettei vaikeakaan liikuntavamma tee arjesta vammaista ja elämästä osaelämää. Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, mitä voitaisiin tehdä, jotta vammaisuus nähtäisiin aiempaa enemmän yhtenä yksilön ominaisuutena eikä koko ihmistä ja hänen elämäänsä leimaavana poikkeavuutena? Lapsi lasten joukossa Jokaista vammaista lasta tulisi kohdella ensisijaisesti lapsena eikä elävänä diagnoosina ja kuntoutustoimenpiteiden kohteena. On ensiarvoisen tärkeää

Taidanpa laittaa lusikkani jo toistamiseen tähän edelleen kuumana kiehuvaan nimby -soppaan. Siis tällä kertaa espoolaiselle hienolle ja ah, niin idylliselle asuinalueelle ei haluta kehitysvammaisia nuoria ihmisiä ”pilaamaan” maisemaa. Vammaisiin henkilöihin kohdistettu suvaitsemattomuus verhotaan nyt muun muassa liito-oravan pukuun. Mutta, missä mahtoivat nuo otukset piileskellä silloin, kun alueella jo olevia taloja rakennettiin, kysynpähän vain? Niin, ja millä perusteella omilla mersuilla huristeleminen on jotenkin hyväksyttävämpää kuin invatakseilla kulkeminen? Ymmärrän toki jollakin tasolla sen, että erilaisuus ja etenkin vammaisuus saattaa pelottaa. Siitä kun monet ns. näennäisesti terveet eivät edelleenkään tiedä riittävästi. Silloin ennakkoluulot saavat rauhassa rehottaa ja stereotypiat säilyvät ja pahimmassa tapauksessa siirtyvät seuraavalle sukupolvellekin. Sanotaan, että lapset opettavat vanhempiaan. Toivoa siis sopii, että aikuiset ottaisivat erilaisuuden kohtaamisessa malli