Kelailuja

Kun kuljemme kohti kaikkien koulua ja yhteistä yhteiskuntaa, moninaisuuden rikkaus kätkee edelleen usein taakseen pitkän ja rankan yksilöllisen kamppailun nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta. Moniulotteinen yhteiskunnallinen eriarvoisuus näyttää sen sijaan kukoistavan koko ajan kuin itsestään. Jospa näkisimme ihmisyyden moninaisuuden arvokkuuden jo nyt ja antaisimme kaikille yksilöille luvan loistaa  tänään, huomenna, aina. Kuva: Pixabay

  ”Kuinka voit väittää olevasi ihan oikea kirjailija?” Näin aloittaa eräs nimetön henkilö jo muutaman vuoden takaisen kommenttinsa vanhassa blogissani. En ole oikeastaan koskaan kutsunut itseäni kirjailijaksi, en ainakaan ihan oikeaksi sellaiseksi. Olen ennemminkin kirjoittaja. Tosin esimerkiksi googlettamalla nimeni yhteydessä on usein nimike kirjailija – eikä ihme, olenhan julkaissut muun muassa tietokirjan Järjenjuoksuja – Elämää CP-vamman kanssa. Kommentoija jatkaa ihmetellen, millä eväillä olisin voinut muka kirjan itse kirjoittaa. No, niillä eväillä millä kirjoittaminen yleensä tapahtuu. Olen luku- ja kirjoitustaitoinen ihminen ja olen aina tykännyt ilmaista ajatuksiani kirjallisessa muodossa. Ja toisaalta olen elänyt ko. vamman kanssa koko ikäni. Ehkä kommentoijalle on jäänyt epäselväksi se, ettei CP-vamma estä järjenjuoksua. Jos et ole vielä lukenut kirjaani, kannattaisi kenties tutustua siihen nyt. Paljon eväitä kyseisen kirjan ja muiden tuotosten kirjoittamiseen olen saanut m

Kotiini ei enää tulla kutsumatta. Nykyään minun ei tarvitse myöskään miettiä, saanko tarvitsemani avun tai kuka minua milloinkin auttaa ja miten. Nyt tiedän, mitä jokapäiväisessä arjessani tapahtuu, sillä olen oman arkeni arkkitehti. Itse asiassa olen ollut siitä lähtien, kun aloin toimia henkilökohtaisten avustajieni työnantajana. Nyt tuosta elämäni mullistaneesta tapahtumasta on kulunut jo  kahdeksantoista vuotta. Ei voi kuin ihmetellä, miten nopeasti vuodet ovat vierineet. Niihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista uutta: avustajien rekrytointia, perehdytystä, työvuorolistojen laatimista, palkkojen laskemista, palkanmaksun ulkoistamista jne. Mutta kuitenkin ennen kaikkea omannäköisen elämän elämistä, joka minulle palvelutalossa asuessani ei ollut mahdollista varsinkaan loppuaikoina, jolloin avuntarpeeni lisääntyi harmillisten tapahtumien seurauksena huomattavasti. Aluksi minua toki hieman mietitytti, löytäisinkö itselleni hyvät avustajat, mutta olin silti innoissani. Kun jätin ns. enti