Näin on hyvä - Pomona jo kahdeksantoista vuotta

Kotiini ei enää tulla kutsumatta. Nykyään minun ei tarvitse myöskään miettiä, saanko tarvitsemani avun tai kuka minua milloinkin auttaa ja miten. Nyt tiedän, mitä jokapäiväisessä arjessani tapahtuu, sillä olen oman arkeni arkkitehti. Itse asiassa olen ollut siitä lähtien, kun aloin toimia henkilökohtaisten avustajieni työnantajana. Nyt tuosta elämäni mullistaneesta tapahtumasta on kulunut jo  kahdeksantoista vuotta. Ei voi kuin ihmetellä, miten nopeasti vuodet ovat vierineet.

Niihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista uutta: avustajien rekrytointia, perehdytystä, työvuorolistojen laatimista, palkkojen laskemista, palkanmaksun ulkoistamista jne. Mutta kuitenkin ennen kaikkea omannäköisen elämän elämistä, joka minulle palvelutalossa asuessani ei ollut mahdollista varsinkaan loppuaikoina, jolloin avuntarpeeni lisääntyi harmillisten tapahtumien seurauksena huomattavasti. Aluksi minua toki hieman mietitytti, löytäisinkö itselleni hyvät avustajat, mutta olin silti innoissani. Kun jätin ns. entisen elämän taakseni, tunsin olevani oikeasti vapaa. Toki minua oli peloteltu muun muassa sillä, ettei kukaan minua kauaa jaksaisi katsella. Päätin kuitenkin kokeilla siipiäni, ja se todella kannatti. Kuinka mukavaa olisikaan nyt kertoa näille piruja seinille maalanneille ihmisille, että avustajieni työsuhteet ovat jatkuneet yleensä useita vuosia, osa on jäänyt tästä työstä eläkkeelle ja yksi avustajistani on "viihtynyt" kanssani pian jo kahdeksantoista vuotta. Tästä kaikesta voinen päätellä, etten minä pomona ja ihmisenä varmaan ihan kamala ole...

Uskoin kaikesta epävarmuudesta huolimatta alusta alkaen siihen, että juuri työnantajuus olisi minun juttuni. Olin oikeassa, sillä en haluaisi henkilökohtaista apuani toteutettavan millään muulla tavoin. Nykymallissa on hienoa, kun voin aidosti päättää, mitä milloinkin teen - avustajatuntien puitteissa tietenkin - mutta kuitenkin. Pomona toimiminen on tuottanut minulle iloa moninkertaisesti sen mukana tulleisiin murheisiin verrattuna. Ymmärrän kuitenkin hyvin sen, että työnantajuus kaikkine vastuineen ja velvollisuuksineen saattaa pelottaa. Kyllä pomous minuakin silloin tällöin kuormittaa, sitä on turha kieltää. Vaikka haluankin kannustaa vaikeavammaisia henkilöitä miettimään asumistaan ja elämäänsä siltä kannalta, mitä he itse haluavat, kaikille henkilökohtaisen avustajan työnantajana toimiminen ei ole se paras vaihtoehto, eikä ketään pidä näin ollen työantajaksi pakottaa. Siksi tarvitaan erilaisia henkilökohtaisen avun järjestämismuotoja myös tulevaisuudessa, jotta jokainen vammainen ihminen voisi elää omannäköistään hyvää elämää.

Rohkaisenkin kaikkia uskomaan unelmiinsa ja toimimaan sitkeästi niiden toteutumisen puolesta. Polku ei välttämättä ole mutkaton, mutta jos ei rohkeasti lähde avaamaan uusia ovia, ei saa koskaan selville, mitä elämällä on tarjottavana. En uskalla edes ajatella, millaista elämäni olisi tänään, jos en olisi aikoinaan jaksanut taistella oikeuksieni puolesta. Onneksi en joutunut ponnistelemaan yksin, sillä ilman läheisiltäni saamaani tukea en olisi varmasti selvinnyt..

Enpä osannut vuosia sitten kuvitellakaan, mitä kaikkea elämä voi tuoda tullessaan; yllätyksiä niin hyvässä kuin pahassakin. Ne ovat opettaneet minua elämään aiempaa enemmän kiinni juuri tässä hetkessä. Eilistä on enää turha murehtia, ja tulevasta ei tiedä. Kaikki on oikeastaan tässä ja nyt. Tänään mietteet vievät kuitenkin hetkeksi myös menneeseen. Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet minulle ja mahdollistavat edelleen itsenäisen ja itseni näköisen elämän. Näin on hyvä. 

Nähtäväksi jää, kuinka uudistuva vammaislainsäädäntö tulee vaikuttamaan eri tavoin vammaisten ihmisten jokapäiväiseen elämään ja meille välttämättömiin, usein elämänmittaisiin palveluihin. Toivon todella, että muistetaan se tosiasia, että niissä on kysymys elämästä, ei mistään ylimääräisestä. Myönnän, että asia mietityttää todella paljon  ja jossain määrin tulevaisuus tuntuu jopa pelottavalta. Oli suorastaan järkyttävää huomata, kuinka vähän vammaisten henkilöiden asioista eduskunnassa keskusteltiin etenkin uuden lain valmistelun loppumetreillä. Eläinten oikeudetkin kiinnostivat kansanedustajia huomattavasti enemmän kuin vammaisten ihmisten asiat.  Se pistää kyllä mielen matalaksi. Näinkö vähän meitä vammaisia kansalaisia arvostetaan tämän päivän Suomessa? 

No, emme voi jäädä murehtimaan tilannetta, vaan meidän on jatkettava sinnikkäästi ja määrätietoisesti työtä oikeuksiemme toteutumisen puolesta. Näin ollen on selvää, että tulen kirjoittamaan tähänkin teemaan liittyen tänne blogiin myös  jatkossa. 

 "Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia pitää tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto, elinehto:
värisevää sielua ei saa tallata." - Tommy Tabermann

Kuva: Pixabay