Ei pääse pantteri pilkuistaan

Tutkijuus – se säilyy minussa sitkeästi, vaikka en virallisesti jatko-opiskelija enää olekaan. Oppiminen jatkuu silti läpi elämän, ainakin toivottavasti. Minkä sitä ihminen tiedonjanoiselle ja analyyttiselle mielelleen mahtaa. Olen saanut sen syntymälahjaksi. Siksi kai uteliasuuteni ei ole sammunut, vaikka väitöskirjaprojektini ajautuikin karille peräti kahdesti. Kaikkien akateemisessa maailmassa kohtaamieni vääryyksien ja polulleni osuneiden epäonnisten sattumusten jälkeenkin sydämeni sykkii vahvasti vammaistutkimukselle. Haluan yhä edistää vamman omaavien ihmisten asemaa yhteiskunnassamme. Työsarka ei ihan heti lopukaan. Sen verran kaukana tavoite kaikenlaisille ihmisille aidosti avoimesta ja yhdenvertaisesta maailmasta vielä tänä päivänäkin on, ikävä kyllä. 

Vaikka minusta ei tohtoria tullutkaan, uskon kyllä, että minusta olisi onnellisempien tähtien alla ollut siihen. Sen verran sujuvasti maisteriopinnot aikoinaan sujuivat, olen aina rakastanut lukemista ja nautin nimenomaan asiatekstien kirjoittamisesta. Niin, ja analysoin asioita lähes tauotta. Oma näkemykseni on, että epäonnistumiseni tutkijan taipaleella johtuivat ennen kaikkea siitä, etteivät ”oikeat henkilöt” aidosti arvostaneet tutkimusaiheitani ja palkatonta puurtamistani niiden parissa. Kommentti siitä, etten itse vammaisena henkilönä saisi oikeastaan tutkia muita vammaisia, on mielestäni järjetön. Varsinkin kun tutkimuskohteina olivat tuolloin ihmisten aiemmin kirjoittamat elämäntarinat. Samalla logiikalla naiset eivät voisi tutkia naisia, miehet miehiä tai perheelliset perheitä. Absurdi ajatus oli sekin, että erityistä tukea tarvitsevien lasten osallistumisen tutkimukseeni katsottiin leimaavan heidät vammaisiksi. Huolellisesti anonymisoidulla aineistolla se ei olisi ollut mahdollista. 

Koen, että fyysisten rajoitteideni vuoksi minua ei lopulta pidetty vakavasti otettavana tutkijana, vaikkei tutkimuksia tietääkseni jaloilla kirjoitetakaan. Olen yhä pettynyt siihen, etten saanut osoittaa todellisia kykyjäni väitöskirjatutkijana. Kun en osallistunut kahvipöytä- ja käytäväkeskusteluihin yliopistolla, vaan työskentelin kotona, tuntui kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Tai, kun osallistuin toisella puolella maailmaa olevaan konferenssiin verkon välityksellä, sitä ei pidettykään samanarvoisena kuin paikan päällä olemista. Korona-aika saattoi toki muuttaa tilannetta, mutta sitä en päässyt itse enää todistamaan. 

Sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo. Uskon edelleen kykyihini, mutta valitettavasti minun on entistä vaikeampaa luottaa vieraisiin ihmisiin. Minulle annetut lupaukset rikottiin törkeästi liian monta kertaa. On asioita, jotka tekisin nyt kokemuksistani viisastuneena toisin. Tiedän, että pitkäjänteinen tutkimuksellinen yhteistyö ei onnistu ilman molemminpuolista luottamusta. En voi olla siitä täysin varma, joten en uskalla enää yrittää.  En yksinkertaisesti jaksaisi pettyä raskaasti jälleen kerran. En ole kuitenkaan näyttänyt vielä kaikkia kynsiäni.