Inkluusio voi olla muutakin kuin vain kaunis ajatus

(Kuva: Canva)

Inkluusiosta on keskusteltu jo kolmekymmentä vuotta, mutta yhä 2020-luvullakin etenkin mediassa aihetta tarkastellaan usein varsin negatiivisessa valossa siitäkin huolimatta, että kysymys on kuitenkin sitoumuksesta, johon koko nykyinen koulujärjestelmämme perustuu. Näin ollen emme voi enää miettiä, haluammeko toteuttaa inkluusioperiaatetta vai emme. Se on velvollisuutemme ja meidän kannattaisi keskittyä ennen kaikkea pohtimaan, kuinka inkluusion käytännön haasteet pystytään ratkaisemaan ja inkluusiossa voitaisiin onnistua. Mutta, missä ovat inkluusion onnistumisen näkökulmat? Positiivisilla narratiiveilla kun voitaisiin varmasti muuttaa vallitsevia käsityksiä myönteisemmiksi.  Kyllä onnistumisiakin löytyy, ne tulisi vain tuoda esille.

Johdanto

Inkluusio ei toteudu itsestään, vaan inklusiivisen toimintakulttuurin rakentaminen on koulutuksen järjestäjien, koulujen johdon, opettajien ja koulujen muun henkilökunnan yhteinen asia, ei kenenkään mielipidekysymys. Se vaatii sitoutumista kaikilta osapuolilta. Välillä muun muassa lehtien mielipidepalstoja lukiessa tuntuu kuitenkin siltä, että mikä tahansa ongelma koulumaailmaa kuohuttaakaan, sen syyksi ehdotetaan lähes aina inkluusiota. Sen ajatellaan valitettavasti olevan kaiken pahan alku ja juuri. Inkluusioon liitetään usein muun muassa opettajien voimattomuutta ja keinottomuutta, lisääntyneitä työrauhaongelmia ja huoltajien kasvaneita huolia omien ”tavallisten” tai lahjakkaiden lastensa oikeuksista. Tässä artikkelissa tarkastellaan ennen kaikkea sitä, mitä inkluusiolla tarkoitetaan ja miten eri toimijat voivat osaltaan edistää inkluusion onnistumista.

Mitä kaikkea inkluusio onkaan?

Jotta inkluusiosta voidaan keskustella asiallisesti kaikilla foorumeilla, olisi tärkeää määritellä yhdessä, mitä kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan. Vain siten on mahdollista kehittää inklusiivisia toimintoja käytännössä ja päästä lopultakin eroon ”normaalista poikkeavien oppilaiden pois lähettämisen” ihannoinnista. Tärkeää on toki muistaa sekin, ettei inkluusio koske vain koulua, vaan koko yhteiskuntaa. Tähän liittyen voidaan mielestäni kysyä: Jos koulu ei ole aidosti kaikkien koulu, miten kaikkien ihmisten osallisuus, yhteenkuuluvuus ja syrjimättömyys voisivat toteutua myöhemmin esimerkiksi työelämässä?

Inkluusio on sekä käsitteenä että ilmiönä varsin monimerkityksinen ja laaja-alainen. Se voidaan ymmärtää arvona, päämääränä, visiona, käytäntönä, poliittisena päätöksenä, pedagogisena lähestymistapana, kokemuksena ja jatkuvana kehityksellisenä prosessina. Kysymys on myös ihmisoikeudesta. Inklusiivinen koulu on paikka, johon jokaisella lapsella on oikeus päästä osalliseksi. Kysymys on siis segregoivan järjestelmän vastakohdasta. Inkluusion kapeassa määritelmässä kysymys on erityisopetuksen oppilaiden ja muiden oppilaiden välisen raja-aidan madaltamisesta. Silloin keskitytään helposti miettimään vain sitä, missä erityisoppilaiden opetus tulisi järjestää. Tällöin on vaarana, että inkluusion käsite sekoittuu integraation käsitteeseen ja niitä pidetään virheellisesti toistensa synonyymeinä. Toinen edelleen yleinen väärinkäsitys on, että inkluusio olisi säästökeino. Paljon puhuttu säästöinkluusio on itse asiassa aidon inkluusion irvikuva, josta kärsivät niin oppilaat kuin opettajatkin. Itse asiassa varsinaisesta inkluusiosta ei voida edes puhua ennen kuin riittävä tuki sitä tarvitseville on varmistettu.   

Kun inkluusio määritellään laajasti, sen lähtökohtana on jokaisen oppilaan oikeus mahdollisimman hyvään oppimiseen, yhdenvertaiseen kohteluun, henkilökohtaisten vahvuuksien hyödyntämiseen ja osallisuuteen. Inkluusion laaja määritelmä koskee siis kaikkia oppilaita, ei vain niitä, joilla on erityisen tuen tarpeita tai jokin vamma. Kysymys onkin kaikenlaisen moninaisuuden huomioon ottamisesta. Siksi tänä päivänä puhutaan paljon myös kieli-, kulttuuri-, katsomus- ja sukupuolitietoisesta opetuksesta. Kun toimintakulttuuri on aidosti inklusiivinen, jokainen yhteisön jäsen saa olla juuri sellainen kuin on. Tässä yhteydessä on hyvä huomata se, että ulkopuolisuuden kokemus, syrjään jättäminen ja kouluväkivallan kohteeksi joutuminen satuttavat aina, ja niillä voi olla todella kauaskantoisia seurauksia yksilön elämään etenkin silloin, jos ne ovat luonteeltaan toistuvia ja pitkäkestoisia. Opettaja on avainasemassa ryhmäilmiöön vaikuttamisessa ja jokaisen oppilaan yhteenkuuluvuuden tunteen varmistamisessa.

Mitä inkluusion onnistuminen edellyttää?

Vaikka inkluusion yhteydessä puhutaan paljon resursseista ja syystäkin, on hyvä muistaa sekin, että esimerkiksi kohtaamisten muokkaaminen moninaisuuden hyväksyväksi ja sitä kunnioittavaksi ei vaadi erityistä resursointia. Arvokeskustelulla ja asenteiden tarkastelulla voidaan päästä pitkälle. Kiinnostava kysymys kuuluu: Milloin inkluusion voidaan katsoa toimivan?  Tällaisia tekijöitä ovat erilaisten oppijoiden läsnäolo koulussa, oppilaiden osallisuus kouluyhteisössä ja oppijoiden suoriutuminen opinnoissaan (Ainscow 2020). Inkluusion onnistumisen edellytyksiä voidaan tarkastella myös seuraavan Loukomiehen ja Laineen (2023, 17) kehittämän tulomallin avulla:

 

Kuvio 1. Inkluusion onnistumisen edellytyksiä kuvaava tulomalli.

Inkluusion onnistuminen edellyttää siis muun muassa ihmisten moninaisuutta arvostavaa toimintakulttuuria ja yksilöllisyyttä kunnioittavaa asennetta, henkilökunnan riittävää osaamista ja kykyä erilaisten pedagogisten menetelmien käyttöön joustavasti eri tilanteissa sekä riittäviä resursseja ja niiden kohdentamista tarkoituksenmukaisesti ja oikea-aikaisesti.  Ilman edellä mainittuja elementtejä, kaikkien lasten osallisuus ei voi toteutua.  Näin ollen kaikkia edellä mainittuja osatekijöitä voidaan pitää kokonaisuuden kannalta kriittisinä. Mutta, kuten aiemmin jo totesin, on tärkeää, että myös päämäärä on määritelty yhdessä ja kaikki yhteisön jäsenet ovat sitoutuneita toimimaan sen saavuttamiseksi. Yhteisen tahtotilan tulee ulottua sekä paikallisiin että valtakunnallisiin päätöksentekijöihin.

Haluan uskoa siihen, että tämän päivän kouluissa ollaan matkalla muodollisesta yhdenvertaisuudesta positiivisen erityiskohtelun keinoja käyttäen kohti tosiasiallista yhdenvertaisuutta sekä ympäristön esteettömyyttä ja toimintojen saavutettavuutta. Tätä varovaisen toiveikasta näkemystäni tukee osaltaan se, että inkluusion tavoite läpäisee jo nyt koko opetussuunnitelman. Se kun on nähtävissä niin arvoperustassa kuin konkreettisempia toimia käsittelevissä luvuissakin. Puhutaanhan opetussuunnitelmassa muun muassa omasta opetusryhmästä ensisijaisena tuen antamisen paikkana, joustavista järjestelyistä ja oppilaan edusta.

Jotta inkluusio voisi toteutua, tarvitaan muun muassa inkluusion käsitteen ja sen toimeenpanon selkiyttämistä, lisää tutkimusta siitä, miten inklusiivinen opetus eri kunnissa ja kouluissa toteutuu sekä inkluusiota koskevan lainsäädännön peilaamista inkluusiota koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin (Alila ym. 2022). Itse näen oleellisena myös sen, että opettajien lisäkoulutustarpeisiin inklusiivisen opetuksen järjestämiseen liittyen vastataan. Kiinnostavaa on pohtia sitäkin, mitä eri opettajankoulutuksissa inkluusiosta nykyään puhutaan. Koulutusta inkluusion tiimoilta voivat toki tarvita myös muut inklusiivisen toimintakulttuurin rakentamisesta vastuussa olevat.  Jos voisin päättää koulutusten sisällöistä. lähtisin liikkeelle arvo- ja asennekysymyksistä.

Inkluusion onnistumisen näkökulmasta oleellista on, että jokainen lapsi saa juuri sellaista tukea, kun hän tällä hetkellä tarvitsee, eikä jotakin tukea sitten joskus, jos sitä sattuu olemaan tarjolla. Tämä edellyttää puolestaan sitä, että inkluusiota ei nähdä vaikkapa määräaikaisena hankkeena, vaan prioriteettina, johon ollaan halukkaita panostamaan pitkäjänteisesti myös taloudellisesti. Myös koulurakennusten tulee olla inkluusion mahdollistavia. Silloin yksikään lapsi tai nuori ei joutuisi valitsemaan muuta kuin lähikouluun vaikkapa pyörätuolilla liikkumisen vuoksi. Luulenpa, että pienemmät luokkakoot, asianmukaiset opetustilat ja lisäaikuiset, etenkin erityisopettajat ja koulunkäynninohjaajat, kouluissa olisivat monien opettajien mieleen, kun tarkastellaan inkluusion toteutumisen mahdollisuuksia. 

Jos jäämme pohtimaan vain sitä, onko inkluusio hyvä tai huono asia, emme pääse aidosti eteenpäin kaikkien koulun rakentamisen polulla, sillä tuo kysymys ei ole nykyään enää relevantti. Inklusiivinen koulutuspolitiikka kun on valittu jo ajat sitten. Nyt onkin jo korkea aika tarkastella eri toimintatapoja kaikkien yhteisöön kuuluvien näkökulmasta ja arvioida kriittisesti, toteutuvatko erilaisten ihmisten osallisuus ja yhteenkuuluvuus tosiasiallisesti. Jos ei, velvollisuutemme on miettiä, mitä voisimme tehdä toisin. Toimiessaan tehokkaasti inklusiivinen koulu voi tukea mahdollisuuksien tasa-arvoa. Tällaisessa koulussa kaikilla olisi hyvä olla, ja jako normaaliin ja poikkeavaan tai tavalliseen ja erityiseen muuttuisi vähitellen merkityksettömäksi. Ihmisten moninaisuus olisi rikkaus ja yhteistyö eri toimijoiden kesken kiinteä osa jokapäiväistä työtä.

Tämä kirjoitus on hyvä päättää Loukomiestä ja Lainetta (2023, 299) siteeraten:

”Inkluusio onnistuu…
…mutta vain, jos sen kehittämisen monisyisyys ja moninäkökulmaisuus ymmärretään ja kaikki toimijat kantavat vastuunsa. Oikotietä ei ole!”

LÄHTEET

Ainscow, M. 2020. Inclusion and equity in education: making sense of global challenges. Prospects, 49, 123–134.

Alila, K., Eskelinen, M., Kuukka, K., Mannerkoski, K. & Vitikka, E.2022. Kohti inklusiivista varhaiskasvatusta sekä esi- ja perusopetusta: Oikeus oppia – Oppimisen tuen, lapsen tuen ja inkluusion edistämistoimia varhaiskasvatuksessa sekä esi- ja perusopetuksessa valmistelevan työryhmän loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2022:44. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Saatavissa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164421

Loukomies, A. & Laine, S. 2023. Inkluusio onnistuu! Näin rakennat inklusiivisen toimintakulttuurin. Jyväskylä: PS-kustannus.