Unohtuvatko yksilölliset tarpeet vammaispalveluissa?

Vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien toteutuminen huolestuttaa. Uuden, vuoden 2025 alusta voimaan astuneen, vammaispalvelulain tulkinta sekä osin lainvastaiset soveltamisohjeet askarruttavat etenkin asiakkaiden aseman ja viranomaisten harkintavallan kannalta, eivätkä uudet säästöehdotukset huolta vähennä – pikemminkin päinvastoin.  Tästä kaikesta kun on seurauksena asiakkaan edun vaarantuminen ja yksilöllisten tarpeiden ohittaminen palveluja myönnettäessä. Näin vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeus sekä mahdollisuus elää omannäköistä ja hyvää elämää yhteiskunnassa kapenevat etisestään, ja samalla tosiasiallinen yhdenvertaisuus karkaa yhä kauemmas. 

 

Kun lukee juttuja siitä, että henkilökohtaista apua ollaan joillakin hyvinvointialueilla rajaamassa esimerkiksi klo 8–18 välille ja vain arkipäiviin,  ei voi olla miettimättä, mitä tällaisten ohjeiden laatijoiden päässä oikein liikkuu. Tästä tulee väistämättä mieleen myös se, kun itse aikoinaan yli kaksikymmentä vuotta sitten henkilökohtaista apua hakiessani jouduin rautalangasta vääntämään, ja vieläpä useille tahoille ja moneen kertaan, että elän myös virka-ajan ulkopuolella – aivan kuin kuka tahansa muukin ihminen. Eikä joulu tai juhannuskaan tee poikkeusta avuntarpeeseeni. Vammallani ei ole valitettavasti vapaapäiviä. Eikä meihin vammaisiin ihmisiin ole asennettu myöskään  sellaista nappia, jota painamalla meidät voisi ikään kuin kytkeä välillä pois päältä – siis ainakaan vielä. Enkä kyllä sellaista päivää halua nähdäkään.

Nykyisessä vammaispalvelulaissa korostetaan valitettavasti kyseisen lain toissijaisuutta suhteessa sosiaalihuoltolakiin, vaikka esimerkiksi kotihoitoa ja henkilökohtaista apua ei voidakaan palveluina pitää toisiinsa verrattavina.  Näin ollen olisikin ensiarvoisen tärkeää, että eri tasoilla toimivat päättäjät ymmärtäisivät aidosti, mikä on henkilökohtaisen avun sisältö ja merkitys vammaisten henkilöiden arjessa muun muassa ikään ja vammautumisajankohtaan katsomatta. Tässä siis hieman konkretiaa.

Henkilökohtaisten avustajieni työnantajana voin itse päättää, kuka minua missäkin asiassa milloinkin auttaa ja miten. Jos olisin sen sijaan kotihoidon asiakas, päätösvalta olisi pääosin kotihoidolla ja sen henkilöstöllä, jolloin elämäni aikataulu olisi pitkälti heidän käsissään ja vieläpä vartin pätkissä. Siinä olisi sitten unohdettava niin työt, opiskelut kuin suurin osa vapaa-ajan toiminnoistakin muista kodin ulkopuolisista aktiviteeteista puhumattakaan. Saisi heittää hyvästit osallisuudelle.

Kumpi edellä kuvatuista vaihtoehdoista on inhimillinen ja ihmisarvoa kunnioittava? Mieti, kuinka erilaista elämäsi olisi, jos sinun olisi mentävä nukkumaan jo kuudelta illalla ja seuraavan kerran voisit käydä vessassa vasta seuraavana aamuna. Mistä kaikesta joutuisit tällaisessa tilanteessa luopumaan? Luulenpa, ettet olisi valmis siihen.

Tuntuu siltä, että tänä päivänä helposti unohdetaan henkilökohtaisen avun olevan esimerkki palvelusta, joka on monille vammaisille henkilöille välttämätön ja se voi olla tarvittaessa elämänmittainen. Sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut, kotihoito mukaan lukien,  tulee puolestaan nähdä lyhytaikaisina palveluina.

P.S.  Yllä olevan kirjoitukseni inspiraationa toimineen tuoreen vammaisjärjestöjen yhteiskannanoton voit lukea täältä:

 https://www.rusettiry.fi/11-vammaisjarjeston-yhteiskannanotto-vpl/