Näetkö vammaisen vai ihmisen?

Vammaisuus on kuin kirkuvan keltainen huomioliivi. Sitä ei voi olla näkemättä. En saa riisuttua sitä yltäni, vaikka haluaisinkin.  Kun liikun kävelevien joukossa pyörätuolillani, en ole nainen, en asiantuntija, en kiinnostava persoona. Olen kummajainen. Olio, joka on tupsahtanut Tellukselle joltakin toiselta planeetalta.  Olenko ihminen?  En. Olen vammainen. Ja se riittää hyvin – siis vammattomille ihmisille.

Minun ajatellaan olevan täysin avuton, aina kiltti tai vähintäänkin kiitollinen kaikesta. Ja, ah niin urhea! Minun ei odoteta opiskelevan, harrastavan, saati käyvän töissä.  En sovi normaalille ihmiselle tarkoitettuun ahtaaseen muottiin, joten elämänikin uskotaan olevan ainakin jossain määrin epänormaalia.

Jestas, kuinka kurjaa minulla varmasti onkaan ja arki ankeaa. Kenelläpä ei välillä ole, kysyn vaan. Vamman kanssa eläminen nähdään helposti tragediana. Enpä tiedä. Kyllä tämä elo komedialta huomattavasti useammin tuntuu.  Se on stereotypioiden ja ennakkoluulojen täyteistä sit downia parhaimmillaan. 

Onko elämäni ainavammaisena suuri sankaritarina? Pyh, kaukana siitä! Siispä, sankarin viittaa en harteilleni ota. Enkä ole säälittävä häviäjä, vaikka elämän suuressa korttipelissä käteeni jaettiinkin sattumalta vammaiskortti.

En halua myöskään inspiroida ketään tekemällä jotakin ihan tavallista. Olen aina katsonut kieroon niitä, jotka jaksavat hämmästellä ja ihastella sitä, kun käyn esimerkiksi kaupassa tai istun iltaa ravintolassa ystävieni kanssa. Enhän edes ole karannut mistään laitoksesta. Olen vain lähtenyt kodistani ihmisten ilmoille. Siinä kaikki. Oi, kuinka rohkea ja reipas olenkaan, kun kuljen paikoissa ja teen asioita, joita muutkin. Pah!

Onko liikaa pyydetty, että voisin olla ihan vain ihminen?  Nainen, joka hullaantuu hyvistä kirjoista ja latinalaisrytmeistä, nauraa huonoille vitseille ja ahdistuu maailman mielettömyydestä?  Opettaja, joka ilahtuu opiskelijoiden aktiivisuudesta ja tuskailee ajoittain arviointihaasteiden kanssa? On.

Yhteiskunnalle ja suurelle osalle vammattomista kanssaihmisistäni olen aina ennen kaikkea vammainen. Harmi, sillä vamma on vain yksi ominaisuuksistani. Samaan tapaan kuin siniset silmät, pitkät sormet tai iso nenä. Usko tai älä. 

Paljastettakoon vielä sekin, että pyörätuoli on minulle kuin jalat. Ei suinkaan älyn korvike. Järkeni siis todellakin juoksee, vaikka jalkani eivät edes kävele. Vain silloin, kun ihmiset uskaltavat katsoa vammani taakse, he voivat nähdä ja kohdata minut. Ihmisenä. Ainutlaatuisena yksilönä. 

Mitä sinä näet?